Lehtiarkisto

 

Artikkelit:

Maria Kaisa Aula: Kasvatuskumppanuutta ja yhteisöllisyyttä rakentamaan 

Leena Väisänen: Koulussa voi oppia elämää varten

Eeva Jokinen: Vanhemmuus tulvimaan!

Kristiina Alaja: Tarvitseva murkku

 

PT-kysymykset:

Paula Risikko

Antti Kalliomäki

Maria Kaisa Aula: Kasvatuskumppanuutta ja yhteisöllisyyttä rakentamaan

 

Maria Kaisa Aula

 

Omat vanhemmat ovat lasten ja nuorten tärkein tuki ja turva. Nuoret kertovat asioistaan useammin omalle äidille tai isälle kuin koulun terveydenhoitajalle. Lasten koulunkäyntiä ja harrastuksia tukevia sekä lastensa kanssa keskustelevia vanhempia on 2000-luvun Suomessa todennäköisesti enemmän kuin vaikkapa 1960- tai 1970-luvuilla.

Vanhemmat ovat kuitenkin kasvatustehtävässään usein varsin yksin. Vanhempien rinnalla on menneitä vuosikymmeniä vähemmän lähellä asuvia – etenkään joutilaita - sukulaisia, naapurin tätejä ja setiä ja talonmiehiä. Jos he eivät asu kaukana, on heillä kuitenkin kiire.

Kasvattamista on enemmän kuin ennen. Miettiä voi vaikka median ja mainonnan maailman läpitunkevuutta. Ennen vanhaan saatettiin katsoa isän selän takaa televisiosta Bonanzaa. Nyt pitää vanhempien olla suodattimina netin, pelien ja kännyköiden maailmassa.

Vanhemmat kuitenkin tekevät Suomessa tiiviisti kokoaikatyötä – enemmän kuin muissa pohjoismaissa tai Hollannissa. Nämä maat pärjäävät meitä paremmin lasten hyvinvointivertailuissa.

Vanhemmuuden haasteet -mistä tukea?

Mistä vanhemmat voivat saada tukea, jos asiat eivät mene niin kuin niiden pitäisi? Pikkulapsiperheiden palveluita, kuten neuvolan perhevalmennusta, karsittiin paljon 1990-luvulla. Lapsiperheiden kotipalvelu eli tuki äkillisiin arjen kriiseihin poistui tuolloin lähes kokonaan. Vain osa palveluista on sittemmin palautettu.

Toiset vanhemmat olisivat hyvä tuki, mutta jonkun on organisoitava yhteistyön verkostot – kunnan tai järjestöjen. Etenkin uudella paikkakunnalla yhteyksien luominen samanikäisten lasten vanhempiin onnistuisi helposti koulun kautta. Alakoulussa oppilaiden vanhemmat vielä jossain määrin oppivat tuntemaan toisiaan mutta yläkouluissa yhteys koteihin jää usein hyvin heikoksi. Kuvittelemmeko lapset ja nuoret yläkoulussa jo liiankin itsenäisiksi? Vanhemmista toki halutaan siinä vaiheessa ottaa etäisyyttä mutta vanhempien tukea, turvaa ja hoivaa tarvitaan siitä huolimatta.

Päiväkodin piirissä on alettua puhua kasvatuskumppanuudesta vanhempien kanssa. Mutta entä koulu- ja murrosikäisten lasten vanhemmat? Opettajat keskittyvät opettamiseen. Yläkoulussa aineenopettajat eivät aina opi edes tuntemaan kunnolla oppilaita. Kasvatus- ja perheneuvoloihin on pitkät jonot. Muista palveluista on vaikea saada selkoa. Lastensuojeluasiakkaaksi ei mennä kuin äärimmäisessä hädässä.

Oppilaiden tunne-elämän häiriöiden ja oppimisvaikeuksien arvioidaan lisääntyneen. Taustalla on biologisia syitä, mutta joskus myös perheen vuorovaikutussuhteiden ongelmia. Vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmat, kovakouraiset kasvatusmenetelmät tai rajojen puuttuminen näkyvät koulussa. Opettajat huomaavat, että jotain pitäisi tehdä,mutta mitä? Tai mistä vanhemmat itse saisivat tukea silloin, kun huomaavat että nuoren elämässä kaikki ei ole raiteillaan.

Osallistumisen kynnys matalammaksi

Koulun henkilökunta ei kovin usein mene koteihin keskustelemaan, vaikka se olisikin tarpeellista. Koulukuraattoreita ja-psykologeja on valitettavan harvassa. Joskus tehdään lapsesta diagnoosi ja haetaan hänelle tukea, mutta kodin ongelmat jatkuvat entisellään. Toisessa tapauksessa tehdään lastensuojeluilmoitus ja odotetaan sosiaalitoimen koulun ulkopuolella hoitavan asiat kuntoon. Tiedon saanti lastensuojelusta kouluun on vaikeaa. Ongelmat ehtivät usein turhaan kasautua ja monimutkaistua, kun nopealla tuella olisi päästy paljon vähemmällä.

Entäs jos sosiaalitoimen perhetyön menetelmät tuotaisiinkin koulun yhteyteen? Lähdettäisiin yhtä aikaa kuntouttamaan perheen vuorovaikutussuhteita ja tukemaan lapsen oppimista. Tuki vietäisiin konkreettisesti myös kotiin. Kynnys vastaanottaa apua koulun kautta olisi matalampi kuin lastensuojelussa.Koulun piirissä tarvitaan monenlaista ammattitaitoa. Ammatti- ja hallintokuntien välisiä rajoja lasten ja perheiden tuessa pitää vähentää ja viedä tuki sinne missä lapset muutenkin ovat eli kouluun. Koulun perhetyöstä on saatu jo hyviä kokemuksia muun muassa Pietarsaaressa.

Kodin ja koulun yhteistyö voimavaraksi

Samalla lisäisin kodin ja koulun yhteistyötä ylipäätäänkin sekä alakoulussa että etenkin yläkoulussa. Joskus vanhempien mukaantulo voi kariutua vanhempainiltojen muodollisuuteen. Toimintamalleja on uudistettava ja luotava yhteinen kulttuuri siitä, että osallistuminen koulun elämään on yhtä tärkeää kuin neuvolassa käynti pikkulapsena. Olen tutustunut Perhetreffit-toimintamalliin ja mielestäni se on mainio tapa rohkaista lasten ja vanhempien välistä vuoropuhelua ja vahvistaa koulun yhteisöllisyyttä.

Parhaillaan uudistetaan koulun opetussuunnitelmia ja tuntijakoa. Erilaisten oppiaineiden välinen kilpailu tunneista on kiivasta. Sen tiimellyksessä olisi tarpeen muistaa koulun tärkein tehtävä: hyvien ihmisten ja kunnon kansalaisten kasvattaminen. Lapsen ja nuorten hyvinvointi on koulussakin nähtävä kokonaisvaltaisesti – siihen kuuluvat myös yhteydet perheeseen.Koulun kasvatustehtävää on aika vahvistaa ja se toimii parhaiten yhdessä vanhempien kanssa – myös tarpeen mukaan vanhempia velvoittaen.

 

Maria Kaisa Aula toimi Suomen lapsiasiavaltuutettuna vuosina 2005-2014.

Artikkelin kuva: Tähtikuva Oy/Pekka Rötkönen